Deep Purplen ”The House Of Blue Light” julkaisusta tänään 30 vuotta

Deep Purplen 1980-luvun toinen reunion-albumi ”The House Of Blue Light” julkaistiin 30 vuotta sitten. Levy on jäänyt edeltäjänsä ”Perfect Strangersin” (1984) varjoon, eivätkä jäsenet ole puhuneet siitä myöhempinä vuosina erityisen lämpimästi. Yksikään levyn kappaleista ei myöskään jäänyt yhtyeen settilistaan alkuperäisen kiertueen jälkeen. Levyllä on silti hetkensä ja kyseessä on ongelmistaan huolimatta jälleen yksi erilainen sivujuonne Purplen mittavassa diskografiassa.

Toukokuussa 1986 Vermontissa käynnistyneet levytyssessiot eivät olleet helpoimmasta päästä kestäen useita kuukausia. Albumi vaati myös lukuisia uudelleen nauhoituksia ja miksauksia. LP- ja vuonna 1999 ilmestynyt remasteroitu levy sisältävät lyhennettyjä miksauksia joistain kappaleista, vaikka äänimaailmaa onkin remasterilla tuotu paremmin uuden vuosituhannen suuntaan. Kitaristi Ritchie Blackmoren mielestä Purplen olisi pitänyt jättää reunion kokonaan yhteen levyyn ja kiertueeseen ja mustalla ritarilla oli vaikeuksia motivoitua uusia sävellysten tekemiseen:

Kun palasimme yhteen homma toimi jonkin aikaa, mutta meidän olisi pitänyt jättää homma siihen. Sen sijasta teimme ”The House Of Blue Lightin” ja siitä tuli katastrofi.

1980-luvun puolivälissä melodinen heavy ja glam rock olivat vallaneet alaa, koskettimet soivat raskaassa musiikissa entistä näkyvämmin ja miljoonia nuotteja yhden kappaleen sisälle mahduttavat kitarasankarit olivat saapuneet kuvioihin. Paineet Purplen soundin kaupallistumiseen tulivat sekä levy-yhtiö Polydorin, että managereiden suunnasta. Bändi oli saatava vetoamaan nuorempaan sukupolveen, joiden idoleita olivat Mötley Crüe, Bon Jovi sekä Poison.

Vuonna 2012 edesmenneen kosketinsoittaja Jon Lordin mukaan paineiden alla taipuminen oli paha virhe:

Teimme sen valtavan virheen, että yritimme tehdä musiikistamme nykyaikaista. Huomasimme, etteivät ihmiset halunneet sitä. He halusivat meidän tekevän sitä, mitä parhaiten osaamme.

Basisti Roger Glover toimi sessioiden tuottajana, ja vaikka hänellä olikin Purplen ominaissoundi hallussa ja paljon kokemusta miksauspöydän takaa, 1980-luku kuuluu levyn äänimaailmassa niin hyvässä kuin pahassa. Glover soitti sessioissa syntetisaattoria, joka oli vuoden 1986 nimi, mutta sopi huonosti Deep Purplen esitystapaan. Koskettimet soivat alusta alkaen vahvasti, mutta Jon Lordin tutun rikkaan Hammond-soundin sijasta vesitetympi syntikkamatto on turhan vahvasti läsnä monissa kappaleissa.

Materiaali heilahtelee tasoltaan suuresti. Levyn dramaattisilla uruilla käynnistyvä avauskappale ”Bad Attitude” oli laulaja Ian Gillanilta jälleen runollinen viittaus Blackmoren suuntaan kuten ”Who Do We Think We Are”- albumin suorempi ”Smooth Dancer” lähes 15 vuotta aikaisemmin. Vokalistin laulaessa ”are you really that blind, I had enough of being pushed around, things have got to change” tarkoitus ei jää epäselväksi. ”Bad Attitude” oli levyn raskaimpiin vetoihin kuuluvana hyvä valinta singleksi, mutta kehno ”Call Of The Wild” epäonnistui tässä tehtävässä pahasti.

Niin ikään levyn heikompiin sävellyksiin kuulunut ja lähinnä loungebaarin taustaksi kuulunut ”Mitzi Dupree” kärjisti tunnelman studiossa. Gillan ja Glover olivat tehneet kappaleesta pohjaksi demon. Blackmore ilmaisi halveksuntansa biisiä kohtaan ja lisättyään nopeasti kitaraosuudet raakamiksaukseen ilmoitti saaneensa tarpeekseen, eikä suostuisi koskemaan raitaan enää jatkossa. Levylle päätyi tästä syystä valmistelematon versio. Blackmorea eivät kiinnostaneet Gillanin ja Gloverin puolivalmiit ideat ja ehdotukset, joten albumi raavittiin kasaan palasista ja soundin saaminen balanssiin sekä tuon ajan vaatimustasolle oli ylipääsemättömän vaikea tehtävä.

”The House Of Blue Light” sisältää kuitenkin muutamia vahvoja esityksiä. ”The Unwritten Law” sekä ”Dead Or Alive” iskevät pöytään hienoja melodioita syntikoista huolimatta ja Blackmore huonosti inspiroituneenakin soittaa ”The Spanish Archerissa” komean soolon. ”Strangeways” voisi myös yltää parhaimpaan luokkaan, mutta venyy pahasti ylipitkäksi ja yritys luoda ajankohtaan nähden modernia sovitusta vie tunnelman jonnekin aivan muualle kuin kuin Deep Purple MK2 suuntaan. ”Hard Lovin’ Woman” oli mahdollisesti yritys tehdä jonkinlaista jatko-osaa ”In Rock”-albumin ”Hard Lovin’ Manille”. Biisi on kuitenkin varsin kelvollinen esitys.

Tuottajan epäkiitolliseen asemaan joutunut Roger Glover on muistellut sessioita:

”The House Of Blue Lightin” tekeminen oli jatkuvaa muusikoiden välistä taistelua, mikä kuuluu levyltä. Levyllä on nerokkaita kohtia, mutta kokonaisuus ei pysy kasassa.

Albumin nimi nostettiin Purplen vuoden 1970 klassikkokappaleesta ”Speed King”, joskin termi oli peräisin jo Little Richardin 1950-luvun ”Good Golly Miss Molly”-klassikosta. Viittaus menneisyyteen ei tässä kohtaa ollut kovin onnistunut levyn ollessa todella kaukana yhtyeen edellisen vuosikymmenen tunnelmista. Sen sijaan verratessa sitä muihin 1980- ja 1990-luvun Deep Purple-levyihin, albumin tunnistaa osaksi rikkaan katalogin kokonaisuutta.

Ian Gillan on kommentoinut levyä ja yhtyeen rasittuneita suhteita:

Albumilla oli joitain hyviä biisejä, mutta siitä puuttuu jotain olennaista. En kuule yhtyeen henkeä. Viisi ammattilaista teki parhaansa, mutta se oli kuin jalkapallojoukkue, jonka yhteispeli ei toimi. 11 supertähteä samalla kentällä, mutta sydän ja sielu eivät ole mukana.

Myyntiodotukset olivat levy-yhtiön suunnalta suuret, mutta tavoitteista jäätiin kauaksi. ”The House Of Blue Lightilta” lohkaistiin kaksi singleä ja videota “Bad Attitude” sekä “Call Of The Wild.” Kovin suurta suosiota singletkään eivät listoilla saaneet. Jälkimmäinen kappale mursi hädin tuskin top-100 listan yhtyeen kotimaassa Englannissa. ”Perfect Strangersia” seurannut kiertue oli ollut yksi vuoden 1985 menestyneimmistä rock-rintamalla ja livenä Deep Purple oli yhä kysyttyä tavaraa. Bändi oli kuitenkin lehdistönkin suunnasta jo nimetty dinosauruksiksi eikä uudelle musiikille annettu edes kunnon mahdollisuutta.

Yhtye lähti maailmankiertueelle kiristyvissä tunnelmissa jännitteen Blackmoren ja Gillanin välillä kasvaessa samalla entisestään. Ristiriidat kulminoituivat Blackmoren iskettyä pukuhuoneessa spagettilautasen suoraan vokalistin kasvoihin:

Levy-yhtiön mielestä vuoden 1988 ”Nobody’s Perfect” livealbumi tulisi haastamaan jopa ”Made In Japan” klassikon, mutta totuus oli jotain aivan muuta. Suurin osa kiertueella tehdyistä nauhoituksista oli käyttökelvottomia ja levy jouduttiin kursimaan kokoon korjatuista ja useista eri esityksistä napatuista paloista. Lopputulos oli vesittynyt versio Purplen 1980-luvun päivistä. Gillan erotettiin toistamiseen bändistä vuonna 1989 laulajan vaadittua muulta yhtyeeltä levytyksiä kunnon laitteilla kunnollisessa studiossa ja kunnollisen tuottajan alaisuudessa. Purple jätti ”The House Of Blue Light” aikakauden nopeasti taaksen jatkaen Joe Lynn Turnerin kanssa ”Slaves & Masters” levyllä ennen viimeistä paluutaan Gillanin kanssa.

”The House Of Blue Light” soi 30-vuotisjuhlan kunniaksi jälleen soittimessa ja vaikka sen äänimaailma on vanhentunut pahasti, ei se myöskään ole automaattisesti lähes puoli vuosisataa raskaan musiikin eturintamassa vaikuttaneen veteraanin huonoin suoritus. Ian Paice kannuttaa tutulla tehokkuudella, Blackmore iskee kehiin vakuuttavia sooloja, Gillanin persoonallinen ääni on etualalla, Lordin urut ovat syntikoista huolimatta läsnä edelleen ja Gloverin tuotanto sekä basso viimeistelevät paketin.

Teksti: Ville Krannila

Alla kuvagalleria levyn ja singlen kansista:

 

Katso alta video yhtyeen Helsingin keikalta 19.8.1987. Mukana näytteet uuden levyn kappaleista ”The Unwritten Law” ja ”Dead Or Alive”, Paicen rumpusoolo sekä Blackmoren ”Blues”-soolo:

Alla viralliset musiikkivideot kappaleista ”Bad Attitude” ja ”Call Of The Wild”

Lähde: Bloom, Jerry – Musta Ritari Ritchie Blackmore

Kommentit

kommentit