Deep Purple – Slaves And Masters (1990)

[three_fourth]Deep Purplessa on aikojen saatossa miehistöä vaihtunut kuin pipoa ja laulussakin on kohta 50 vuotta kestäneen uran aikana kuultu viittä eri herraa. Purplen tunnetuimpana äänenä yleisesti pidetty Ian Gillan oli vuonna 1989 toistamiseen poistunut kehistä vaisun ”The House Of Blue Light” – albumin jälkeen ja välit erityisesti kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa olivat jääkylmät. Blackmore oli inspiroinut vihamiehensä poistumisesta ja kirjoitti pitkästä aikaa vakuuttavaa materiaalia kaupallisella otteella. Ehdolla uudeksi laulajaksi olivatkin sellaiset AOR-mestarit kuten Jimi Jamison ja Terry Brock, mutta lopulta valinta kohdistui Rainbowssa sen viimeisen kokoonpanon mukana 1980-luvun alkupuolella laulaneeseen Joe Lynn Turneriin.

Turnerin sisään astuminen ei monia miellyttänyt. Eräät Purplen fanikunnan johtohahmot jopa aloittivat vihakampanjan Turneria vastaan, joka oli heidän mielestään katastrofaalinen valinta. Puhuttiin kuitenkin vanhan koulukunnan juurekkaasta hard rockista ja yhtye oli nyt muuttunut joksikin aivan muuksi, jota haukuttiin pilanimellä Deep Rainbow. Mielipiteensä kullakin ja itse pidän tätä levyä ja kokoonpanoa selkeästi enemmän Deep Purplena kuin nykyisen miehistön tuotantoa, mutta katsotaan tarkemmin musiikkia. Loppupeleissähän se aina ratkaisee seisooko levy omilla jaloillaan vain kaatuuko se heti kättelyssä ja saappaat jalassa.

”King Of Dreams” on hieno aloitus. Soundi on kaupallinen, mutta välittömästi tunnistettava Deep Purpleksi. Turnerin vokaalit soivat melodisena, mutta ei tämä silti aivan Rainbowltakaan kuulosta. Bändin sielun Jon Lordin Hammond soi kuuluvasti ja biisi rullaa eteenpäin vastustamattomasti. Seuraavaksi soiva ”The Cut Runs Deep” alkaa Blackmoren hienolla riffillä ja Roger Gloverin basso tamppaa mukavasti pinnassa. Ritchien soolo on mainio Ian Paicen kannuttaessa vahvasti, kunnes Lord ottaa homman haltuun ja sota on voitettu. Biisi nostaa vaihteita tasaisesti ja on yksi Purplen diskografian aliarvostettuja esityksiä.

Levy kulkee läpi kestonsa ohutta narua kaupallisuuden ja Purplen perussoundin välillä, onnistuen kuitenkin suurimmaksi osaksi muovaamaan näistä aineksista onnistuneen kokonaisuuden. Esimerkiksi ”Fire In The Basement” on klassista Purplea, jossa yhtyeen kaikki parhaat tavaramerkit ovat yhä vahvasti läsnä. ”Love Conquers All” julkaistiin singlenä ja monelle tämäkin oli pyhäinhäväistys. Balladi seilaa ehkä lähinnä Rainbown ”Bent Out Of Shapen” tunnelmia. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että kyseessä on loistava sävellys ja kyllä tässä osuvasti iskettiin Whitesnaken pari vuotta aiemmin petaamaan markkinarakoon.

Kunnon Purple-tyyliin hudeiltakaan ei vältytä, ja kehno ”Breakfast In Bed” tuo oudosti mieleen Lynyrd Skynyrdin. Myös ”Too Much Is Not Enough” notkahtaa pakkasen puolelle ja Turnerin soolona myöhemmin levyttämä versio on ihme kyllä selvästi parempi. Lopusta löytyy kuitenkin voimakas ”Wicked Ways,” jossa Blackmore soittaa kuin paholainen ja eeppisiä mittasuhteita saava biisi kasvaa yhdeksi koko Purplen historian kohokohdista.

Tyylillisesti albumilla ollaan paljolti ”The House Of Blue Lightin” jatkumossa, mutta kappalemateriaali on nyt kautta linjan laadukkaampaa ja Turnerin lauluesitys kepittää Gillanin edellisen levyn ajoittain vaivalloisen suorituksen helposti. Saadessaan kunnollista musiikkia laulettavakseen JLT on aina tehnyt varmaa jälkeä ja hänen vokaalinsa soivat komeasti ja melodisesti jokaisessa biisissä. Blackmore oli lunastanut paikkansa yhtenä historian kovimmista kitaristeista jo paljon aikaisemmin ja ”Slaves And Masters” pitää miehen omalla tasollaan. Jon Lord peesaa mainiosti ja hänen Hammondinsa on etualalla kuten pitääkin. Ilman näitä miehiä Deep Purple ei ole Deep Purple. Roger Gloverin tuotanto on perusvarmaa osastoa. Mikäli mahdollista kannattaa kuunteluun ottaa vuonna 2013 julkaistu remasteri, jossa lisäksi bonuksena ”Love Conquers All”- singlen B-puoli ”Slow Down Sister.” Samannimisen elokuvan soundtrackilla aikanaan julkaistu toinen bonusraita ”Fire, Ice And Dynamite” ei kustannuslupien vuoksi ole levylle vielä päätynyt.

”Slaves And Masters” jäi ainutkertaiseksi suoritukseksi Mark V:ltä. Seurannut maailmankiertue oli kohtalaisen menestynyt ja uutta levyä valmisteltiin vuodeksi 1992. Levy-yhtiö halusi kuitenkin kiristyneessä markkinatilanteessa turvata selustan ja Gillan oli saatava takaisin keulille hinnalla millä hyvänsä. Kalliiksi homma tulikin, sillä poikkiteloin asettuneelle Blackmorelle maksettiin huikea korvaus ja tarjottiin soolodiili. Tämän option mies poimi välittömästi seuraavan studioalbumin ja seuranneen lyhyen kiertueen jälkeen. On turhaa spekuloida olisiko tarina jatkunut kitaristin ja Purplen osalta mikäli Turner olisi saanut vielä toisen näyttömahdollisuuden. Joka tapauksessa on onni, että edes yksi levy saatiin. Blackmore palaa ensi vuonna rockin pariin ilman Turneria ja todennäköisesti pääasiassa 1970-luvun materiaaliin keskittyen. ”Slaves And Masters”- materiaalia siis tuskin kuullaan, mutta joka tapauksessa nyt on korkea aika pyöräyttää levy vielä kerran 25-vuotisjuhlien kunniaksi läpi.

8+ / 10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

slavesandmasters

1.King Of Dreams
2.The Cut Runs Deep
3.Fire In The Basement
4.Truth Hurts
5.Breakfast In Bed
6.Love Conquers All
7.Fortuneteller
8.Too Much Is Not Enough
9.Wicked Ways[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here