David Lee Roth – Skyscraper (1988)

David Lee Rothin 30 vuotta täyttävä toinen sooloalbumi ”Skyscraper” syntyi varsin haastavista lähtökohdista. Roth oli eronnut pari vuotta aiemmin Van Halenista, kasannut taakseen uuden superyhtyeen (Steve Vai-Billy Sheehan-Gregg Bissonette), julkaissut menestyksekkään debyyttialbuminsa (”Eat ’Em And Smile”) käyden samalla yhtä musiikkihistorian verisintä mediasotaa entistä bändiänsä vastaan.

Kaikki tuntui menevän miehellä mainiosti, mutta (Rothin kannalta) valitettavasti mies kärsi tappion vanhalle yhtyeelleen myyntilistoilla. ”Eat ’Em And Smile” ylsi USA:n albumilistalla korkeimmillaan komeasti sijalle 4, yli miljoonan kappaleen myynnillään, mutta Van Halen pisti uuden laulajansa Sammy Hagarin kanssa julkaistulla ”5150”-albumillaan paremmaksi, myyden yli 6 miljoonaa levyä ja valloittaen USA:n albumilistan paalupaikan. Tätä taustaa vasten Roth päätti iskeä takaisin. ”Skyscraperilla” unohdettiin ulkopuolinen tuottaja Rothin kantaessa itse tuotantovastuun yhdessä kitaristi Steve Vain kanssa. Bändi kasvoi myös viisimiehiseksi kosketinsoittaja Brett Tugglen liittyessä mukaan.


So we’re hittin’ the road
And we’re pumpin’ thunder
Mama look out for down below
Get the show on the road
It’s the feeling we’re under
You can feel it right down to your knucklebones.

Levy lähtee käyntiin komeasti rokkaavalla ”Knuckebonesilla”. Mainio avauskappale toimii komeana pelin avaajana, eikä vähiten tarttuvan kertosäkeensä ja komean kitarasoolonsa vuoksi. Soolo käynnistyy Vain lyhyillä blueshenkisillä lickeillä, Rothin ”Stop dreamin’ and start drivin’, Stevie!” karjaisun vapauttaessa kitaristihirmun toteuttamaan ”Vai-ismejään”.

Seuraavaksi kuullaan levyn tunnetuin biisi ”Just Like Paradise”, joka nousi USA:n sinkkulistalla sijalle kuusi ollen samalla miehen soolouran suurin kansainvälinen hitti. Kosketinsoitinvetoinen biisi oli monille liiankin poppia ja biisiä suunniteltiinkin myöhemmin tunnuskipaleeksi Beverly Hills 90210-sarjaan, Rothin manageri kuitenkin kieltäytyi tästä kysymättä asiasta Davidilta. ”The Bottom Line” alkaa Gregg Bissonetten jyräävällä tuplabasarikompilla, biisin ollessa selkeä muistutus Rothin debyyttilevyn bilerokki-tunnelmista. Poikkeuksen debyytin varsin suoraviivaiseen meininkiin tuovat Vain harmonisoidut kitarat, jotka tuntuvat keskittyvän maalailemaan tunnelmia tiukan riffittelyn sijaan.

Nimikkobiisi paljastaa lopullisesti sen, että jotain on muuttunut. Biisin eteerinen tunnelma yhdistettynä Vain populaarimusiikissa varsin poikkeuksellisiin sointukulkuihin sekä Rothin todella prosessoituihin vokaaleihin oli kaikkea muuta, mitä ”gigololtamme” osattiin odottaa. Piti biisistä tai ei, kappaleen kunnianhimoa ei voi kiistää. ”Good Times” paljasti lisää siitä, mihin Steve Vai oli biisintekijänä menossa. Kysymys kuuluikin: olivatko DLR-fanit valmiita tähän? ”Hot Dog And A Shake” toi virtuositeetin kyllästämällä bilerokillaan muistutuksen menneestä, mutta seuraavana kuultava, yksi levyn kolmesta Tuggle-Roth sävellyksestä ”Stand Up” sekoitti taas pakkaa. Syntikkabasso? Bändistä löytyi Billy Sheehanin kaltainen basisti, mutta tässä biisissä mies joutui levyn kansilehtitietojen mukaan tyytymään pelkkään taustalaulajan rooliin. Kappale itsessään on tarttuva kasaripoppari, mutta silti tämä kuulija pyöritteli levyn ilmestyessä päätään miettien, mitä ihmettä on tapahtunut?

”Hina” aiheutti lisää ihmettelyä. Kappale oli taas muistutus siitä mihin suuntaan Steve Vai oli artistina menossa. Levyn lopussa kuultavat ”Perfect Timing” ja ”Two Fools For A Minute” pelastivat bile-Rothin faneille sen, mitä oli pelastettavissa, molempien kappaleiden ollessa mainioita vetoja. ”Skyscraper” osoittautui alkuperäisen DLR Bandin joutsenlauluksi, sillä Billy Sheehan jätti bändin jo ennen kiertuetta (tilalle bassoon tuli Gregg Bissonetten veli Matt) ja Steve Vai rundin jälkeen.

”Skyscraperin” arviointi osoittautui mielenkiintoiseksi matkaksi menneisyyteen. Olen sen ikäinen, että muistan, kuinka pettynyt olin levyyn sen ilmestymisen aikoihin ja sen kuinka paljon niukasti yläasteikäistä nuorta miestä otti päähän se, kun menin tuhlaamaan säästöni tähän albumiin. Levy joutuikin olemaan vuosikaudet vailla huomiotani, mutta uskaltauduin tarttumaan siihen uudelleen joskus vuosituhannen vaihteessa. Tällöin huomasin pitäväni kokonaisuudesta todella paljon ja ”Skyscraper” onkin noussut vuosien saatossa omaksi suosikikseni DLR-soolojen joukossa ohittaen jopa jumaloimani ”Eat ’Em And Smilen”.

Jostain kummasta syystä levyn pop-sävyt ja monet kokeilut tuntuvat nyt vasta nyt avautuvan. Arvosanaa antaessani en voi kuitenkaan unohtaa sitä millainen pettymys levy aikoinaan oli. Jos arvosanani vuonna 1988 olisi ollut kuusi, niin vuonna 2018 tuo numero olisi pyörähtänyt ysiksi. Olkoon siis lopullinen arvosanani jotain näiden väliltä.

7½/10

Ilkka Järvenpää

1. Knucklebones
2. Just Like Paradise
3. The Bottom Line
4. Skyscraper
5. Damn Good
6. Hot Dog And A Shake
7. Stand Up
8. Hina
9. Perfect Timing
10. Two Fools A Minute

Kuva: Neil Zlozower

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here