Ajattara – Itse (2001)

[three_fourth]Parhaiten Amorphis-solistina tunnetun Pasi Koskisen pöytälaatikkoprojektina alkunsa saanut Ajattara julkaisi ”Itse”-nimisen debyyttialbuminsa vuonna 2001. Black metalliksi useimmiten luokiteltu lätty tarjoilee raskaan melankolisuutensa lisäksi paikoin yllättävääkin herkkyyttä, ja kenties juuri synkän kauneutensa ansiosta levy on onnistunut säilyttämään tuoreuden tuntunsa jo lähes viidentoista vuoden ajan.

Tajuntaan runnovien kitarariffien ja osittain jopa uhkaavan noitarumpumaisten komppien lisäksi ”Itse” rakentuu paljolti myös alakuloista tunnelmaa maalailevien kosketinmelodioiden varaan. Usein tuo melodisuus on juuri se keino, joka johdattaa kappaleita eteenpäin Tuonelan lautturin tehokkuudella. Levyn parhaimmistoon nousevatkin kosketinosuuksia hyödyntävät kappaleet, kuten kuulijan albumin mystiseen tunnelmaan huumaava avausraita ”Yhdeksäs”, sekä toiseksi viimeinen kappale, mustan messun liturgian lailla pauhaava ”Rajan takaa”. Kosketinmelodioiden lisäksi oman värinsä albumille tuovat raskaana jyrisevät kitaraosuudet, joihin on onnistuttu rakentamaan tarttuvuutta niiden bläkkisuskottavuuden siitä kärsimättä.

Melodioiden lisäksi tärkeään osaan ”Itseä” kuunnellessa nousevat lyriikat. Koskisen alter egon, Ruojan, runokynää ei voi ainakaan moittia, jos kohta herralla muita hieman kummallisia taipumuksia esiintyikin. Paikka paikoin jopa kansanrunomittaa hyödyntävät sanoitukset ovat kerta kaikkiaan kaunista kuultavaa. Kiehtovien kielikuvien avulla kerrotaan muun muassa vanhasta kunnon sielunvihollisesta, sekä tuskasta ja kuolemasta turvautumatta kirkonpolttomeininkiin tai tarpeettomaan groteskiuteen. Lyriikkojen tärkeys korostuu myös Koskisen örinätyylissä; sanoma on ymmärrettävissä ilman kansilehtiseen tuijottelua.

Tasaisen turmiollisesti etenevä albumi on korvia hyväilevä kuunteluelämys, mutta kaipaisi toisaalta hieman lisää vaihtelua jaksaakseen koukuttaa useammankin kuuntelukerran jälkeen. Kappaleet on toteutettu jokseenkin samalla (toimivaksi havaitulla) kaavalla, ja levyltä onkin vaikea nostaa esiin tiettyjä huippuhetkiä. Poikkeuksena aiemmin mainitut ”Yhdeksäs” ja ”Rajan takaa”, sekä levyn puolivälistä löytyvä ”Kuolevan rukous”, joka vakuuttaa albumin rouheimmalla riffillä ja tyylikkäimmillä lyriikoilla. Edellä mainittuja lukuun ottamatta tahtovat yksittäisten kappaleiden erilaiset elementit menettää tehonsa toistuessaan aina uudelleen. Toisaalta ”Itseltä” ei löydy kovin syviä sukelluksiakaan. Heikoimpiin esityksiin lukeutuvat minun kirjoissani levyn kolmas kappale ”Musta aurinko”, jonka olemassaolon tajuaa vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen, sekä puolivälin veisu ”Ägräs”, joka lupaavan kauhuleffamaisen alkunsa jälkeen hiipuu loppuaan kohden kuin kuolevan viimeinen henkäys. Levyn päätösraita, instrumentaalinen ”Vihan musta tanssi”, tuntuu lähinnä pakolliselta venytykseltä albumin mittaan ja jättää loputtuaan ainoastaan ”Tässäkö tämä nyt oli”-fiiliksen. Mielestäni sitä edeltävä ”Rajan takaa” olisi toiminut huomattavasti iskevämpänä lopetuksena.

Kaiken kaikkiaan ”Itse” on tasaisen vahvaksi rakennettu monipuolisia elementtejä hyödyntävä black metal-albumi, joka paikoin kuitenkin sortuu liikaan omalla mukavuusalueellaan pitäytymiseen. Levyn ehdoton vahvuus ovat mielenkiintoiset sanoitukset, joita ilman se ei välttämättä tarjoaisi kovinkaan paljon uutta sisältöä eri kuuntelukerroilla. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut levylle enemmän ”Yhdeksäs”-kappaleessa esiintyvää örinän ja puhtaan laulun vuorottelua, joka olisi voinut nostaa ”Itsen” kiinnostavuudessaan vielä astetta korkeammalle tasolle.

9-/10

Alissa Juote


[/three_fourth]
[one_fourth_last]
ajattara itse 2001
Yhdeksäs
Verivalta
Musta aurinko
Kuolevan rukous
Ägräs
Murhamiesi
Tulessa
Manan lapset
Rajan takaa
Vihan musta tanssi
[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here