AC/DC – Rock Or Bust (2014)

Kuusi vuotta edellisen studioalbuminsa “Black Icen” jälkeen AC/DC palasi kuin palasikin vielä kerran. ”Black Icen” aikoihin monet veikkailivat, että kyseinen albumi olisi bändin viimeinen, mutta niin vain ”Rock Or Bust” poimittiin kaupan hyllyltä vuoden 2014 lopussa.

Kannessa kivilohkareet räjähtävät silmille ja musiikin myötä aika tuntuu kuvan tavoin pysähtyneen. Aika on kuitenkin vääjäämättä tuonut muutoksia tämänkin ikonin kokoonpanoon. Bändin alkuperäinen ja pitkäaikaisin rumpali Phil Rudd soittaa levyllä, mutta on sen jälkeen joutunut oikeusjuttujen vuoksi vetäytymään bändin promootiosta ja käynnissä olevalta kiertueelta. Paikan on ottanut häntä edellisellä kerralla tuurannut ja ”The Razor’s Edge” levyllä mainiosti soittanut veteraani Chris Slade.

Bändin perustaja ja kivijalka, kitaristi Malcolm Young joutui puolestaan jättämään levytyssessiot sydänleikkauksen ja diagnosoidun dementian vuoksi. Mies ei pysty enää AC/DC:n riveihin palaamaan. Hänen paikkaajansa löytyi perhepiiristä ja veljenpoika Stevie on astunut kehiin jälleen. Stevie paikkasi Malcolmia jo 1980-luvulla kiertueella kun setä kamppaili alkoholiongelmien kanssa. Malcolm ehti kirjoittaa Angus Youngin kanssa ”Rock Or Bustin” kappaleet ja ne ovat takuuvarmaa AC/DC:tä.

Avauskappale ”Rock Or Bust” ja tätä seuraava single ”Play Ball” tekevät homman alusta lähtien selväksi, tyyli on jopa AC/DC-sarjassa äärimmäisen yksinkertainen, mutta se jokin taika tässä edelleen on ja se toimii. Kolmas biisi ”Rock The Blues Away” puolestaan vakuuttaa melodisella lähestymiskulmalla. Tässä kappaleessa ja yleisesti koko levylläkin ote on nyt viety lähemmäs 1980-luvun vakuuttavien kertosäkeiden AC/DC:tä ja pois päin edellisten levyjen blues-otteesta, mikä ratkaisuna toimii hyvin.

Biisimateriaali ei aivan tämän hienon alun jälkeen kanna loppuun saakka, ja AC/DC päätyy loppua kohden jopa totuttua julkeammin kierrättämään samoja rakenteita lähes peräkkäisissä kappaleissa. Tunnelma on silti jatkuvasti positiivinen ja vapautunut. Brendan O’Brienin sekä Mike Fraserin valvovan silmän alla Vancouverissa levytetty albumi on erinomaisesti tuotettu soundin ollessa lämmin ja samanaikaisesti hyvin eri soittajia korostava. Stevie Young hoitaa rytmikitaristin työnsä hyvin, onhan hänellä saappaat joihin on lähestulkoon mahdotonta astua, mutta jos ei tietäisi Malcolm Youngin levyltä puuttuvan, ei asiaa musiikin syvyyksiin upotessaan edes huomaisi. Anguksen soolot tuntuvat vain paranevan vuosien myötä, mukana on lisänä eräänlaista kokemuksen tuomaa lämpöä vaarallisuuden ja raa’an voiman säilyessä edelleen etualalla miehen tekniikassa. Kaiken päällä Brian Johnson kähisee tunnistettavalla miehen nykypäivän ääniskaalaan sopivalla tyylillään. Tällaiselta kuulostaa vain yli 40 vuotta tinkimättömästi korkealla tasolla omaa juttuaan tehnyt yhtye.

”Rock Or Bust” ei ole AC/DC:n paras levy, mutta ei kaiketi sellaista tässä vaiheessa ole kohtuullista odottaakaan. Sen sijaan se on kokonaisuutena parasta, mitä bändi on tarjonnut 20 vuoteen aliarvostetun ”Ballbreakerin” jälkeen ja sekin on enemmän kuin riittävä saavutus. Yhtye soitti Hämeenlinnassa toistaiseksi viimeisimmän Suomen keikkansa 2015 ja tämä saattoi hyvin jäädä myös absoluuttisesti viimeiseksi tilaisuudeksi todistaa tämä rock-yhtyeiden ikoni livenä kotimaassamme. Tosin AC/DC:n kohdalla olen oppinut sanomaan, koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.

8/10

Ville Krannila

1.Rock Or Bust
2.Play Ball
3.Rock The Blues Away
4.Miss Adventure
5.Dogs Of War
6.Got Some Rock & Roll Thunder
7.Hard Times
8.Baptism By Fire
9.Rock The House
10.Sweet Candy
11.Emission Control

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here