Accept – Russian Roulette (1986)

[three_fourth]Acceptin tarina sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä, mutta debyyttijulkaisua saatiin odottaa aina vuoteen 1979. ”Accept” ei pankkia vielä räjäyttänyt, mutta sitä seurannut viiden albumin suora kylläkin. ”I´m A Rebel” vuodelta 1980 antoi esimakua tulevasta: ”Breaker,” ”Restless And Wild,” ”Balls To The Wall” sekä ”Metal Heart”- suora loi bändille sellaisen fanipohjan ja kannatuksen, jonka varaan oli hyvä rakentaa ja pohtia seuraavaa siirtoa.

Metallimusiikki eli vuonna 1986 murroskauttaan ja erityisesti syntikoiden käyttö ja popsävyt olivat valtaamassa alaa. Listoilla hilluivat Bon Jovin tyyliset kiiltokuvapojat siloiteltuine soundeineen ja ylväine kertosäkeineen. Ja olihan Acceptilla myös omat murheensa. Miten panna paremmaksi ”Balls To The Wallin” ja ”Metal Heartin” myyntiluvut ja kasvattaa fanipohjaa entisestään? Jatkuva kiertue-levy-kiertue tahti alkoi näkyä henkilökemioissa ja turnausväsymys nosti päätään. Orkesteri oli siis ajanut itsensä vaikeaan tilanteeseen, jossa ”Russian Roulette” ilmestyi markkinoille.

”T.V. War” käynnistää albumin tehokkaasti ja yllättävästi. Jopa ”Fast As A Sharkin” hetkittäin mieleen tuova tuplabassarijytke luo heti kättelyssä tunteen, että Accept ei syntikoita levyilleen tarvitse. Heavya sen olla pitää ja sitä ostava yleisö tarvitsee. Rohkea veto, sillä yleensähän albumin kärkeen laitetaan kaupallinen biisi, mutta Accept ei halunnut muuttaa soundiaan eikä lähestymistapaa musiikkiinsa. Tämä jyräys ei kauaa vanhene kun seuraavaa pullaa lyödään uuniin ”Monstermanin” muodossa. Wolf Hoffmannin tuttuakin tutumpi kitarasoundi on läsnä välittömästi aloitusriffistä lähtien ja tähän raitaan on kaivettu se hieno kertosäekin kunnon Accept-mullikuoroa eli kertosäekööriä unohtamatta. Kyseessä on yksi albumin vahvimpia raitoja, joka tulee yhä kaivettua kuunteluun tasaisin väliajoin. Seuraavana tiskiin lyödään albumin nimikappale, joka sekin kuuluu levyn koviin vetoihin. Yksinkertainen kitarakuvio myötäilee Udon säemelodiaa ja juuri tällainen simppeli ”vähemmän on enemmän” soitto toimii hienosti. Huomion kiinnittää myös Udon säkeissä matalammalta kulkeva laulu, josta puuttuu tavaramerkiksi muotoutunut sepelimyllymäinen soundi. Se päästetäänkin irti vasta kertosäkeessä.

accept1986

Kolmen kovan biisin jälkeen tahtia hellitetään hieman hämäävästi. Akustisin kitaroin käynnistyvä “It´s Hard To Find A Way” on levyn balladi. Tällä kertaa sitä ei laula basisti Peter Baltes, kuten joskus oli tapana, vaan Udo itse. Kaunis kappale, jonka kertosäkeeseen on jälleen satsattu ja on hienoa, että bändissä on hyvä taustakööri joka tukee bändin pientä suurta miestä kunnioitettavasti. A-puolen päättävä ”Aiming High” on jälleen rivakampi rall, jossa kitarat saavat kyytiä ja ukot laulavat kimpassa ”Hard and heavy!” ja ”Aiming high!” Kappaleen nimestä käy myös ilmi, mitä Acceptilla oli mielessään. Korkeammalle on päästävä hinnalla millä hyvänsä ja tämän tasoisilla biiseillä sen luulisi olevan helppoa. Vaikkei nyt mikään ”Balls To The Wall” tai ”Metal Heart” olekaan, huomaa tämänkin raidan parissa viihtyvän hienosti.

B-puolen starttaava ”Heaven Is Hell” on albumin pisin raita yli seitsemän minuutin kestollaan ja kuuluu myöskin sen kärkikaartiin. Tempo on maltillinen ja kaikki Acceptille ominaiset tunnusmerkit löytyvät tästäkin biisistä: komea kertosäe kööreineen, Hoffmanin upea ja pitkä kitarasoolo sekä Udon terävä vokalisointi. Ainoa mitä tähän olisin kaivannut, on jonkinlainen tahdin muutos. Nyt pitkä Udon puhuma väliosuus alkaa puuduttaa kun sekin vedetään läpi saman biitin jyskyttäessä taustalla. Hieno raita tämä silti on, kestoa vain olisi voinut hieman karsia.

”Another Second To Ben” myötä tempo jälleen nousee, mutta taso laskee. Tylsähkö kertosäe ei jää tällä kertaa päähän soimaan ja biisi menee kieltämättä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Myöskään Hoffmann ei ole tällä kertaa terävimmillään ja väläyttelee ainoastaan sooloissa. Onneksi päästään ”Walking In The Shadown” pariin, ja homma toimii jälleen hienosti. Tämän raidan vahvuus piilee kuoro-osuuksissa ja kertosäkeessä, kuinkas muuten. Rytmiryhmä ja peruskitarat tekevät tasaisen tappavaa työtään niin kuin muillakin raidoilla, mutta kyllä Acceptissa huomio kiinnittyy aina lauluun ja kitaramelodioihin. Seuraavana tuleva ”Man Enough To Cry” todistaa samaa. Tasaisen tappavaa työtä ja tässä vaiheessa se alkaa jo hieman puuduttaa. Mikään ei ole varsinaisesti pielessä, mutta kovasti samasta puusta veistetyltä alkaa biisivalikoima tuntua levyn loppua kohden. Yksittäisinä vetoina levyn kakkospuoli menee hienosti, mutta samankaltaisuus kappaleiden elementeissä syö harmittavasti albumin tehoja. Kiekon päättävä ”Stand Tight” ei tuo kaavaan muutosta. Tempo pysyy entisellään ja kitarakuviot toimisivat varmasti muillakin albumin raidoilla. Eihän tämäkään mikään täytebiisi ole, mutta samaan sumppuun se uppoaa kuin suurin osa B-puolen kappaleista. Ei siis erotu riittävästi edukseen.

Accept oli luonut oman tunnistettavan soundinsa jota se edelleen ylpeänä ”Russian Roulettella” noudatti. Kaikki oli kuten ennenkin ja joku voisi jopa puhua varman päälle pelaamisesta. Albumi ei missään nimessä ole huono, se vain on niin tutuksi tulleen kuuloinen, että siihen väkisin puutuu loppua kohden. Kenties jokin uusi toimintamalli tai erilainen tuottamuksellinen näkemys olisi tuonut levylle uusia sävyjä ja sitä kautta piristystä kuulijan korviin. Tämä näyttö ei tuntunut Udosta riittävältä ja mies päätti lähteä Acceptista kohti soolouraa ensimmäisen kerran tämän levyn jälkeen. Tasan 30 vuotta sitten julkaistu ”Russian Roulette” merkitsi yhtyeelle yhden ajanjakson päättymistä.

8/10

Tomi Nousiainen-Gunnar


[/three_fourth] [one_fourth_last]

Accept+Russian+Roulette

1.T.V.War
2.Monsterman
3.Russian Roulette
4.It’s Hard To Find A Way
5.Aiming High
6.Heaven Is Hell
7.Another Second To Be
8.Walking In The Shadow
9.Man Enough To Cry
10.Stand Tight[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here