Accept – Eat The Heat (1989)

Suurin osa hevifaneista nostaa saksalaisen metallilegenda Acceptin parhaaksi levyksi jonkin 1981–1985 akselilla ilmestyneistä albumeista. Vuoden 1986 vähemmälle huomiolle jäänyt Russian Roulette” on jopa kerännyt omat faninsa. Monien mielestä Acceptin tarina päättyi laulaja Udo Dirkschneiderin lähtöön juuri ”Russian Rouletten” jälkeen. Bändi jatkoi kuitenkin ja julkaisi ennen hajoamistaan kahdeksannen täyspitkänsä ”Eat The Heatin” vuonna 1989. Levy on aina ollut mainettaan parempi, vaikka ei Acceptin parhaisiin kuulu.

”Eat The Heatin” tekoprosessi ja sitä seurannut kiertue eivät olleet helppoja. Levy-yhtiö oli jo ”Balls To The Walllin” julkaisun jälkeen painostanut yhtyettä kaupallisempaan suuntaan, jotta saataisiin myyntilukuja nostettua erityisesti Amerikan mantereella. Myös kitaristi ja pääsäveltäjä Wolf Hoffmann oli taipuvainen siirtämään Acceptia kevyemmälle linjalle. ”Metal Heart” sekä ”Russian Roulette” olivat tästä syystä jonkin verran melodisempia tuotoksia. Udolle tämä linja ei maistunut lainkaan ja johtaen väistämättä välirikkoon. Ensimmäiseksi Udon korvaajaksi oli ehdolla Baby Tuckoossa laulanut Rob Armitage, mutta kemiat eivät osuneet kohdalleen ja lopulta amerikkalainen David Reece otettiin hommiin.

Sessiot kestivät läpi syksyn 1988 ja lopputulokset ilmestyvät 30 vuotta sitten toukokuussa 1989. Myös kakkoskitaristi Jörg Fischer oli lähtenyt tai poistettu bändistä vuonna 1988 ja tilalle oli rekrytoitu brittiläinen Jim Stacey, joka tosin esiintyy vain levynkannessa. Perinteiseen Acceptin tapaan Hoffmann hoiti kaikki kitaraosuudet albumilla.

Avauskappale ”X-T-C” iskee kehiin loistavan riffin ja rytmin ollen selvästi melodisempi kuin monet vanhemmat Accept-klassikot. Tästä huolimatta soundi on selvästi tunnistettavissa ja yhtye on kovassa vireessä. Reecen käheä ääni sopi hyvin kuvioon vaikka aivan Udon persoonallisuuteen ei ylletty. Yksi kaikkien aikojen kovimmista Accept-biiseistä on silti kyseessä.

Seuraavaksi soi single ja videona ilmestynyt ”Generation Clash,” joka on myös kiistatta yksi historian Accept-klassikoista. Bändi jopa levytti sen uusiksi Udon kanssa 1990-luvulla, mutta tämä alkuperäinen versio on edelleen paras. Hieno hidas alku ja tunnelman kasvatus sekä Wolfin loistava kitarointi nostavat tämän levyn top-kolmoseen. Video ei aivan yhtä hyviä säväyksiä aiheuta, ja Reecen heiluminen tuo mieleen Michael Monroen. Ei mitään Monroeta vastaan, mutta tämä meininki ei Acceptin musiikkiin kovin luontevasti istu. Kannattaa siis vain kuunnella tämä biisi.

”Chain Reaction” ja ”Love Sensation” rauhoittavat tilannetta hieman. Melodisia hard rockiin kallellaan olevia biisejä, joissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Jos vertaa mihin tahansa nykypäivän tusina hard rock-bändiin, biisit ovat aivan eri tasolla. Myös ”Turn The Wheel” on uudempaa tyylisuuntaa esittelevä veto, jonka amerikkalaiseen glam rockin kallellaan oleva melodia, sovitus ja sanoitukset saivat varmasti perinteikkään Accept-fanin hyppimään seinille. Kappale on ehkä levyn heikoin esitys. ”Hellhammer” palauttaa uskoa ja edustaa levyn iskevämpää linjaa, Reece laulaa voimakkaasti ja jokin biisin rytmissä sekä soundissa kolahtaa. Monet 2000-luvun power metal-yhtyeet ovat ottaneet vaikutteita tämän tyyppisestä materiaalista.

”Mistreated” ei ole cover Deep Purplen kuuluisasta bluesista, vaan aivan oma balladinsa, jossa toisin kuin Purplella ei olla väärin kohdeltuja. Siirappi valuu tahmeana alussa ja kappale venyy kahdeksan minuutin kestoon, eeppistä tunnelmaa haetaan ja jotain sellaista myös löydetään. Esitys on hieman ylipitkä, ja Wolfin mahtava kitarasoolo jää vahvimpana mieleen.

”Stand 4 What U R” on jälleen sarjassa melodinen hard rock -biisi, joka jää soimaan päähän ja vakuuttaa sovituksellaan. Kaksikko Wolf Hoffmann ja Peter Baltes bassossa tekee saumatonta yhteistyötä. Yhtyeestä 40 vuoden palveluksen jälkeen viime syksyllä poistuneen Baltesin basso on läpi koko levyn mukavasti pinnassa ja aivan yhtä olennainen osa bändin soundia kuin Wolfin kitara. Päätöskappale ”D-Train” nostaa tunnelmaa perinteisellä ja nopeammalla tempollaan. Uudelleen julkaisulta löytyy vielä pari bonusbiisiä, mutta ne eivät mainittavasti nosta tai laske levyn lopputulosta mihinkään suuntaan.

Tunnelmat kokonaisuudesta jäävät selvästi positiivisen puolelle. Muutama keskinkertainen kappale on mukana, mutta vastaavasti useampi klassikko sekä liian vähälle huomiolle jäänyt menopala. Levy on tyyliltään erilainen, mutta kuitenkin tunnistettavissa Acceptiksi. Udo-fanit eivät tästä pidä, mutta Reece hoiti albumilla hommansa vakuuttavasti kuten hoitaa nykyinen Accept-laulaja Mark Tornillo.

”Eat The Heatin” julkaisua seurannut kiertue ei ollut menestys. Rumpali Stefan Kaufmann joutui jättämään leikin kesken selkäongelmien vuoksi ja tilalle tuli jälleen yksi jenkki Ken Mary. Albumi ei saanut odotettua menestystä listoilla, eikä myyntiluvuissa. Baltes ja Reece ajautuivat riitaan ja tämä kokoonpano oli tiensä päässä. David Reece valotti tapahtumia Metalliluolan äskettäisessä haastattelussa: ”Se oli vaikeaa alusta lähtien, mutta itse olen edelleen todella ylpeä ”Eat The Heatista”. Yhtye hajosi tämän jälkeen muutaman vuoden ajaksi kunnes väistämätön paluu Udo Dirkschneiderin kanssa oli tosiasia. ”Eat The Heat” ei ole mestariteos, mutta puolustaa paikkaansa yhden perinteisen metallin kaikkien aikojen kärkijoukkoihin kuuluvan rykmentin historiassa.

8/10

Ville Krannila

1.X-T-C
2.Generation Clash
3.Chain Reaction
4.Love Sensation
5.Turn The Wheel
6.Hellhammer
7.Prisoner
8.I Can’t Believe In You
9.Mistreated
10.Stand 4 What U R
11.Break The Ice
12.D-Train

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here